Tv-luvantarkastaja seisoo ovisilmän takana
ja pyöräyttää kelloa uudestaan.
Hänen hartioissaan on jotain
palapelimaista ja suruisaa,
että ystäväksi.
Kun valo käytävästä sammuu
ja pimeä käsi ojentuu taas
on klonksahduksessa syvempi kaiku.
Haluaisin ojentaa hänelle tähtisädetikun.

Vallilan illallispöydissä
muistetaan makasiineja, pelastusarmeijaa
ja pyhää serpentiiniä
ja kirkon torni näyttää aina kuutta
eikä mitään uutta
enää löydy lehdistä,
                         tätä ainakaan:
Kun katoilta lunta heilimöi
ryömii Kitti Kalle hiomavaunun alle
näkee ketun unta, saa kutsun kanalaan
ja unellansa mitätöi
porttikiellon Manalaan.

Istuin kerran toiden jalkeen tyhjassa teatterissa ja kuuntelin salaperaista musiikkia. Kappaleiden unenomaista tunnelmaa ei niinkaan luotu musiikissa soivaa tilaa muuntelemalla vaan pikemminkin syntetisaattoreiden huojuvalla vireella ja sointukiertojen epatavallisilla harmonioilla. Hymahdin kun muistin ensivaikutelmani orkesterista: paskaa. Vasta nyt ymmarsin kappaleiden todellisen olemuksen, ja paasin teknisen ulottuvuuden tuolle puolelle, kauas lapsuuteen jolloin kuljin aamuoisin hillametsassa Naruskajoen takana ja nain tuntemattomia vanhuksia jangasta nousevassa usvassa. Valilla kun kyllastyin marjojen poimintaan pistin tupakaksi ja puhalsin savua suoraan taivaalle, jostain nousevaa aamuauringon kajoa kohden.

Kasvot painavat kolme kiloa
kielen alta
löytyy kahdenkympin seteli.

Minun elämäni on krapulan varjostama. Heittäydyn humalaan kuin rakkauteen ja aamulla krapula seisoo edessäni lujana ja voittamattomana. Se on ainoa asia, jonne pääsee taksilla, mutta josta ei pääse taksilla pois. Kun yritän kuvailla krapulaani, olen kuin idän viisaat syvän mysteerin edessä: sana ei riitä. On vain voimakas aavistus jostain suuremmasta. On vain ihmisen kokoinen hämmästys krapulan edessä. Tai miksi minä sanon edessä, krapula ei ole edessä, se on kaikkialla. Se on jokaisessa katseessa, se on kannon viereisessä kanttarellirykelmässä, se on sateenvarjossa joka laitetaan nurkkaan kuivumaan, se on sinisissä tupperware-mukeissa, se on punahehkuisessa uuninluukussa, se on palaneiden tulitikkujen tuoksussa, se on rikkaruohoa puskevassa halkeamassa vesivoimalan parkkipaikalla. Sillä ei ole nimeä, mutta me kaikki tunnemme sen. Joskus, kun kävelen kaupungilla ja katsahdan yhtäkkiä taakseni, on kuin melkein näkisin sen. Tiedättehän tunteen: avaatte aamuyöllä pää väsymyksestä turtana jääkaapin ja juustokupu on tyhjä, vaikka aivan varmasti illalla vedit kolme siivua juustoa leivän päälle!

Joskus krapula iskee jäähakun pohkeeseeni ja silloin miestä viedään.

 

Ystäväni ja minä keksimme pettämättömän ohjelmaidean. Euroopan rumin nainen 2007. Se on ohjelma, jossa yhdistyy matkailuohjelma, pisteliäs yhteiskuntakritiikki ja kekseliäs hupailu. Aiomme kiertää ensi kesän eurooppaa ristiin rastiin Euroopan rumin nainen -matkailuautolla. Jahka maineemme leviää, tulee saapumisemme kulloiseenkin kylään tai kaupunkiin olemaan tapaus. Pormestarit pitävät jännittyneitä puheita, poliispäälliköt haluavat samaan kuvaan, kaupungin avaimia luovutellaan. Ajatelkaa nyt niitä vilpittömiä romanialaisia isäntiä, jotka kiikuttavat toiveikkaasti tyttäriään näytille: tytöstäkö julkkis? Tai kuvitelkaa koppava ranskalainen viininviljelijä: ”Jos tämä lehmä tässä -minun vaimoni- ei ole Euroopan rumin nainen, niin kuka sitten on!”

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />