Istuin kerran toiden jalkeen tyhjassa teatterissa ja kuuntelin salaperaista musiikkia. Kappaleiden unenomaista tunnelmaa ei niinkaan luotu musiikissa soivaa tilaa muuntelemalla vaan pikemminkin syntetisaattoreiden huojuvalla vireella ja sointukiertojen epatavallisilla harmonioilla. Hymahdin kun muistin ensivaikutelmani orkesterista: paskaa. Vasta nyt ymmarsin kappaleiden todellisen olemuksen, ja paasin teknisen ulottuvuuden tuolle puolelle, kauas lapsuuteen jolloin kuljin aamuoisin hillametsassa Naruskajoen takana ja nain tuntemattomia vanhuksia jangasta nousevassa usvassa. Valilla kun kyllastyin marjojen poimintaan pistin tupakaksi ja puhalsin savua suoraan taivaalle, jostain nousevaa aamuauringon kajoa kohden.